In English
<- Takaisin

FIN MVA ROCBEE KERNEL GOLDHEART "Popa"

Pennut

Rocbee K-pentue (2 urosta ja 2 narttua):
R. Knacky Go Getter, R. Kate Red And Wild,
R. Kernel Goldheart and R. Knickerbocker
(Popa edessä keskellä)

Popan tulo perheeseemme on aivan oma tarinansa. Ehkäpä sen jo tässä vaiheessa voi jo laajemmalti kertoakin, kun aikaa on vierähtänyt jo lähestulkoon 20 vuotta ja molemmat asianosaiset ovat jo pitkälle järkevään aikuiseen ikään ehtineitä naisihmisiä, sekä toivomuksena ja varoituksena, että kukaan ota asiasta opikseen, tämä ei välttämättä onnistu! Olin siis toivonut itselleni welshiä jo jonkin aikaa, rakkaus rotuun syttyi pian ystävääni Sariin ja hänen kahteen viehättävään welshiinsä "Jessiin" ja Donnaan" tutustuttuani. Sarin ja koirien mukana tulikin sitten kierrettyä monet koiranäyttelyt yms. tapahtumat ikiomasta welshistä haaveillen. Koska perheessämme oli jo tuolloin colliemme Jimmy, eivät vanhempani oikein lämmenneet ajatukselle toisesta koirasta. Mikä neuvoksi? Sarin kanssa sitten kai löimme nuoret "viisaat" päämme yhteen… Ja niin jo ennen kuin Donnan toinen pentue sitten oli suunnitteilla, varasin sitten ihan oma aloitteisesti vanhemmilleni asiasta ilmoittamatta urospennun.

Kun kaikkien aikojen toinen Rocbee-pentue sitten syntyi, 2 urosta ja 2 narttua, oli alun alkujaan selvää, kuka olisi minun pentuni. Asuimme silloin Sarin kanssa kävelymatkan päässä toisistamme, joten saatoin melkein päivittäin käydä omaa pentuani katsomassa. Kun pentujen luovutuspäivä sitten koitti, lähdin heti aamusta pentua hakemaan, palaten illalla linja-autolla pentu kauppakorissa mukanani. Vanhemmilleni en tietenkään ollut kertonut että Donnalla pentuja edes olikaan, joten mistäköhän kaukaa tuolloin kuvittelivat minun pennun noutaneen. Mutta eihän tytärtä voinut laittaa yönselkään ties minne pentua palauttamaan, ja mahtoiko siitä enää olla puhettakaan, taisi pikkuinen Popa hurmata äkkirynnäköllä jopa eniten vastahakoisen äitini.
Joten meillehän Popa sitten jäi, loppujen lopuksi eniten närkästyksissään taisi olla Jimmy, sen ilme laskiessani pienen pennun lattialle sen eteen oli unohtumaton. Muistaakseni kului ainakin kuukauden päivät, jolloin Popa oli Jimmylle kuin ilmaa, ärsyttävä pieni kiusankappale joka kulki perässä ja kitisi itselleen leikkikaveria. Viimein Jimmykin sitten antautui, ymmärsi kai että "rääpäle" oli tullut meille jäädäkseen ja otti Popan suojelukseensa. Lopun ikäänsä koiraherrat olivatkin ylimmät ystävät, missä oli Jimmy, ei ollut kaukana Popakaan.

Popa Messukeskuksessa

Popa Messukeskuksen näyttelyssä 1988.
Näyttää tuumivan:" On tää niin tylsää...."

Koska varsinainen koiraharrastus oli Jimmyn kanssa jäänyt vähiin, tuntui Popa unelmieni täyttymykseltä. Näyttely-uramme alkoi Joensuun kv-näyttelystä, Popan sijoittuessa rotunsa viidenneksi parhaaksi (tuolloin ei vielä valittu parasta urosta ja narttua, vaan kaikki SA:n saaneet koirat pääsivät rotunsa paras luokkaan) ja saaden ensimmäisen sertinsä. Siitä se näyttelyuramme sitten urkeni, Popa ehti saada kaiken kaikkiaan 10 sertiä ennen tuloaan valioksi pian 2 vuotta täytettyään. Tokoa ja mejää harrastimme "kotitarpeiksi", toki kerran mejä-kokeeseen uskaltautuen. Siitä on jäänyt mieleen ansiokas 0-tulos ja Upinniemen sateen liukastamat kalliot. Popalla olisi intoa ja taitoakin alalle riittänyt, kokeisiin osallistuminen taisi jäädä yhteen ainoaan kertaan nuoren emännän muiden kiireiden vuoksi.

Kuuluisaa isäänsä "Tumppia" Popa muistutti paitsi ulkonäöltään, myös muutamalta muistoihin jääneeltä luonteenpiirteeltään: Emäntäänsä se ei olisi millään päästänyt silmistään, jos ne näyttelypaikalla jäi jonkun muun huomaan, saattoi takaisin tullessa kehään suunnistaa pelkän äänen perusteella… Joko se siis oli isä tai poikansa Popa…. Sitten sillä oli aivan uskomaton (ja joskus omistajaa rasittava) rakkaus palloja kohtaan. Sillä oli erilaisia palloja laajat valikoimat, ja esim. kotipihalla oleskellessamme se jaksoi lakkaamatta houkutella ihmisiä palloleikkeihin. Turha mainitakaan, että se oli Popa, joka viimeiseksi väsyi…

Uimista se rakasti myös yli kaiken. Kesämökillämme Mikkelissä se vietti onnellisena päivät pitkät vedessä lutraten, jos se ei enää saanut ketään sille keppiä heittelemään, se viihdytti itse itseään joko rantavedessä kahlaten ja kuopien tai uiden ympyrää ja välillä ulpukanlehdestä palasen haukaten. Pullasorsien keskuudessa se oli hyvin "suosittu" kärsivällisenä perässäuijana, ei se koskaan saanut suuhunsa edes yhtään pyrstösulkaa, mutta jaksoi niitä jahdata niin kauan että kertakaikkiaan väsyi.

Popa veteraani-iässä

Popa veteraani-iässä

Vinkuleluihin Popalla oli huvittava ja omintakeinen suhde. Se rakasti niitä, se tuli aina yhtä onnelliseksi saadessaan uuden, mutta ensi tilassa kun se pääsi ulos pihallemme, se päättäväisesti hautasi ne heti aivan erityisellä huolella. Jos se sattui näkemään, että joku katseli, se kaivoi jo puoliksi kätketyn lelunsa ylös, vaihtoi paikkaa ja hautasi sen uudestaan, tällä kertaa katsoen erityisen huolellisesti, ettei kukaan vain sattunut katselemaan sinnepäin. En todellakaan osaa sanoa, muistiko se todella mihin se oli kätkenyt kaikki nuo aarteensa, mutta yleensä kesti vuoden tai kaksi, jonka jälkeen nuo huolellisesti kätketyt aarteet tekivät iloisen comebackin, tällä kertaa vain aina erittäin mutaisina, ja vinkumatta enää. Mahtoiko Popa inhota sitä kieltämättä joskus ilkeää vinkuvaa ääntä, vai eikö sitä miellyttänyt ihmisnenälläkin aistittava voimakas muovinhaju? Joka tapauksessa, vielä kauan sen jälkeen, kun Popa oli jo nukkunut pois, löytyi pihaltamme yhä Popan kätkemiä aarteita, leluja ja luita.

Se oli kaikenkaikkiaan hyvin persoonallinen koira, perheellämme on lukuisia rakkaita muistoja Popan tekemistä kujeista. Viimeiset elinvuotensa Popa vietti vanhempieni kanssa, muutettuani toiseen kaupunkiin töiden takia. Isälläni onkin vankkumaton mielipide ettei toista samanlaista persoonaa kuin Popa ole eikä tule. Kaiken kaikkiaan Popa oli unohtumaton, rakastettava walesipersoonallisuus, jolla oli, kuten nimensäkin sanoo, sydän kultaa.