Birmingham 5.-9.3.2008
Kännykkä soitti herätyksen keskiviikkoaamuna julman aikaisin, ja oli aika jättää Kirsti ja Kerttu talonvahdiksi ja koirahoitajaksi tulevaa äitiäni odottelemaan ja kurvailla pitkin pimeitä ja melkein autioita pikkuteitä vanhempieni luokse Seutulaan josta isäni heitti minut kentälle. Niina jo löytyikin aamupalaa nautimasta kentän kuppilasta, meikäläisittäin päivän toista (ja tarpeellista) aamukahvia nauttiessa paikalle saapui jo Suvi ja Leakin löytyi lähtöselvitysjonon liepeiltä. Eipä siis muuta kuin tsekkaamaan konkkaronkka koneeseen, turvatarkastukseen ja Lufthansalla kohti Saksaa. Frankfurtin kentällä oli aikaa koneenvaihtoon reippaasti, vaikkakin Saksassa oli ilmeisesti jonkin sortin kenttähenkilökuntalakko meneillään, niin hyvin ehdittiin kentän putiikit tarkistaa, ja lopulta lento Birminghamiin lähti noin tunnin myöhässä. Nopsaan meni tämäkin lento, ja päästiin Birminghamin kentälle jännityksellä pakaasejamme odottelemaan. Kaikkien muiden matkalaukut löytyivätkin, mutta vihoviimeisenä hihnalla pyörivä punainen laukku ei sitten ollutkaan Niinan punainen laukku, samanvärinen ja -kokoinen kylläkin. Kenttäkuulutuksen jälkeen laukut saatiin vaihdeltua, kun Mr Freddy Shaw oli onneksi itsekin huomannut virheensä jossain vaiheessa ja odotteli nolona meitä tullin toisella puolella. Kentällä sitten katsottin viisaimmaksi pakkautua taksiin eikä lähteä hinaamaan matkalaukkujamme pitkin Birminghamia, mikä saattoi noin ihan vielä tosin puolityhjien matkalaukujen koonkin vuoksi olla ihan fiksu ratkaisu.
Meidän bed&breakfastimme oli noin n. 15 min taksimatkan päässä lentokentältä kylässä nimeltä Acock's Green. Suomalaiseen puutaloarkkitehtuuriin jne tottuneille eräänkinlainen kulttuurishokki joutua paikkaan missä on punatiilisiä taloja tiukassa rivissä kadunvarret täynnä silmänkantamattomiin, ja pitsiverhot (melkein) joka ikkunassa! Meidän guesthousemmekin oli (tietenkin tiilinen) kolmikerroksinen viktorianaikainen sokkelo kapeine mutkaisine portaineen. Eikä pitsiverhoja, ainakaan meidän huoneissamme, siitä erikoismaininta! Täytyy kyllä sanoa, että Suvilta lainattua taatusti riittävän isoa :) matkalaukkua vinokattoiseen vinttikammariimme raahatessani mietin jo vähän tuskaisena kuinka saan se oletettavasti täpötäynnä alakertaan taas. Muuten Englannin "kotimme" oli oikein viihtyisä, joskin telkkarin katsominen onnistui ainoastaan alle 2m. päässä tv:stä Niinan sängyn päädyssä ryhdikkäästi istuen, ja "ensuiteemme" sulkeutuminen aiheutti joskus lievää klaustrofobiaa. No, ainakin se oli lämmin, Suvin ja Lean oikea kylppäri oli ehkä hiukan isompi ja erittäin arktinen lämpötilaltaan. Vaikkakin Englannissa oli jo kevät pitkällä, orvokit ja esikot ym. kukkivat kukkapenkeissä ja paikalliset ihmiset kulkivat osa jopa sandaaleissa ja paitasillaan. Jota ainakin nämä pakkasen ja lumen keskeltä lähteneet matkalaiset ihmettelivät suuresti, joskus se kotiinjätetty toppatakkikin olisi ollut ihan hyvä olemassa!
Kunhan oltiin vähän asetuttu taloksi lähdettiin tutkailemaan "kotikylämme" tarjontaa. Isäntä Bob meille antoikin vinkkejä hyvistä ruokapaikoista, vahinko vaan että se kylän paras ravintola oli tiukasti kiinni ja sitä italialaista ei taidettu ikinä löytääkään. Hyvin sitä vieraassa maassa pikkukyläänkin eksyy! Kierreltiin siinä sitten tutkimassa alustavasti kylän putiikit , osteltiin vähän evästä ja kun ei mitään hohdokkaampaa ruokapaikkaa löytynyt, mentiin sitten nauttimaan perinteistä englantilaista iltapalaa eli kebabia. Sen jälkeen jonkinsortin matkaväsymys kai voitti, ja hiippailimme takaisin majapaikkaamme "lepäilemään" , eli mässäilemään, katsomaan tv:tä ja lopulta nukkumaan ennen seuraavan päivän ensivisiittiä Cruftsiin.
Aamulla känny piippasi taas herätyksen hyvissä ajoin, että ehtisimme rauhassa aamiaiselle ja ihmettelemään kuinka pääsemme junalla NEC'iin. Hyvinhän ehdittin pekonit sun muut nauttia kaikessa rauhassa, alakerran asukkaita ei vain näkynyt eikä kuulunut, ja huoneessa vallitsi pimeys kun menimme hiljaisuutta ihmettelemään. Kannattais ehkä lukita ovet yöksi niin sais nukkua aamulla rauhassa ;)? Vartissa Suvi ja Lea kumminkin laittautuivat lähtövalmiiksi kun ilmoitimme että me ainakin lähdetään seuraavalla junalla ja ilmaantuivat ajoissa asemalle mihin jo osasto aamuvirkut oli mennyt edeltä junalipuista kyselemään.
Oltiin siis ostettu liput torstaille jotta pääsisimme vähän tutustumaan englantilaiseen näyttelysysteemiin ennen perjantain "gundog" -päivää, jotta olisimme jo vähän viisaampia kun tulisi aika sprinkkukehiä alkaa seurailla. Ja tokihan aina pitää varata toinen päivä Cruftissa melkein pelkkään shoppailuunkin. Aikamme villakoirakehää katseltuamme taisikin tulla kaikki 5:n ison hallin koiriatarvikekojut suht tarkkaan kierreltyäkin. Ja tulihan niitä tuliaisia kotiin osteltua pari kassillista...Ensimmäiset walesilaisetkin käytiin tapaamassa rotuständillä, kovin olivat uneliaita ja rauhallisia kai koko pitkän päivän edustettuaan. "Täysi päivä" Cruftsissa kierreltyä lähdettiinkin sitten vähän Cityyn pyörimään. Hurvittelimme mm. sovittelemalla hattuja paikallisessa Outletissa, eipä meistä taida englantilaisia ladyja saada tekemällääkään, kun kellään oikein pokka kestänyt pitää niitä luomuksia päässään joten sulkaluomukset ym hienoudet jäivät siis hankkimatta vaikkakin Karkun kehäeleganssiamme lisäämään niitä hiukan suunnittelimmekin. Ja pikkuhiljaa kauppojen mennessä kiinni olikin taas aika junailla itsemme takaisin Acock's Greeniin.
Suvi oli sopinut illaksi meille menon Kennel Trimereen, josta oli tulossa samaa matkaa kotiin pikkuinen enkkupoika. Iltakahdeksan aikoihin tilattiin siis taksi ja ajeltiin pilkkopimeitä, kapeita ja mutkaisia pensasaitojen reunustamia teitä hirveän kovaa (ja väärällä puolella!) kuin kotona Emmerdalessa konsanaan. Taidettiin olla jo hiukan väsyneitä pitkän päivän jälkeen, jutut olivat kovin levottomia, ja naurua piisasi (onneksi taksikuski ei ymmärtänyt suomea), ja kuskikin repesi siinä vaiheessa kun Niina alkoi innoissaan hihkua "roadkill, roadkill" jonkun pupu tms vainajan tienposkesta bongatessaan. Ihan kunnialla kumminkin päästiin perille "Emmerdaleen", ihan vieläkään en tarkkaan tiedä missä asti sitä oikein käytiinkään. Perillä sitten tutustuttiin kennelin enkkuihin, puppelaumaan ja siirtolaiseksi Suomeen muuttavaan Winstoniin ja katseltiin kun Ann samalla trimmaili kahta koiraansa (hyvä että joku muukin jättää viimetippaan!) seuraavan päivän näyttelyä varten. Jossa kummallakkaan ei muuten pitänyt olla "mitään mahdollisuuksia", mutta kummasti vaan se tyttären koira oli res-CC narttu... Ystävällisesti Hra Corbett sitten heitti meidän takaisin majapaikkaamme kellon lähennellessä jo ties mitä lukemia.
Seuraavana päivänä oli sitten "se" päivä, eli gundog-päivä Cruftsissa joten winttikammarin wirkeät walesi-ihmiset heräsivät hyvissä ajoin ennen seitsemää saadakseen rauhassa nauttia sen english breakfastinsa ja ehtiäkseen ajoissa asemalle. Enkku-väkeä ei taaskaan aamiaisella näkynyt, ja huoneessakin vallitsi vielä syvä hiljaisuus kun lähdimme kohti asemaa. Vanhassa totuudessa että omistajat ovat kuin koiransa taitaa siis edelleen olla perää, kun walesit kumminkin ovat se vilkkaampi ja vauhdikkaampi sprinkkurotu! Ajoissa alakerran unikeot taisivat kumminkin kehänlaidalle ehtiä, vaikkakin "huhut" kertovat jostain junaturismista Stratford Upon Avonin suuntaan? Perjantai-päivä kuluikin sitten odotetusti aika tarkkaan kehän reunalle liimautuneena, tosin isojen narttuluokkien aikana oli jo pakko välillä päästä vähän jaloittelemaankin. Englantilaisten (ja olihan joukossa jokunen muunmaalainenkin) walesilaisten katseleminen oli tietenkin oikein mielenkiintoista, ja näissä muistoissa riittääkin mietittävää vielä pitkään. Harmittaa vaan että tottumattomuudesta englantilaiseen kehäsysteemiin ja luetteloon jäi monen koiran "henkilöllisyys" hämärän peittoon, kun ihan kaikkea ei voi muistaakaan. Seuraavalla kerralla sitten ehkä osaisi olla jo viisaampi. Walesilaisia oli ilmoitettu mukaan reilut 200, ja koko päivä niitä arvosteltaessa sitten menikin. Rotunsa paras oli selvillä viiden jälkeen, jolloin tehtiin enää lyhyt jäähyväiskierros Cruftsin myyntikojuihin ja lähdettiin pyörimään pikkukierros Bullringillä. Kahdeksaksi olikin sitten jo pakko laittautua takaisin "kotiin" tv:n äärelle seuraamaan päivän koostetta Cruftsista. Suvin ja Lean kämpillä loppuilta vierähtikin hauskasti mutta kai jo vähän hysteerisenä väsymyksestä, kun jutut olivat taas melkoisen tasokkaita. Turhaa kai sanoakkaan että unta ei taaskaan tarvinnut odotella.
Tähän loppuikin sitten matkan "virallinen osuus" eli viikonloppu oli pyhitetty muulle kuin koiraturismille. Sitkeästi yläkerran väki silti jaksoi heräillä hyvissä ajoin aamiaiselle ehtiäkseen, ja virkosivathan ne toisetkin lopulta lähtemään samaa matkaa shoppailureissulle kotikylään. Koska kylän keskustasta ei kovin isoja nyssyköitä kenellekkään kertynyt, hypättiinkin siellä sitten bussiin ja lähdettiin kohti Birmingham Cityä. Taidetaan olla "vähän" äänekkäitä, kun bussiin melkein seuraavalta pysäkiltä hypännyt paikallinen suomalainen tuli heti moikkaamaan... Cityssä kierrellessä kuluikin sitten lopunpäivää kierrellessä torit ja turut. Suvi ja Lea kyllästyivät vähän aiemmin ja lähtivät kohti juna-asemaa, me Niinan kanssa pyörittiin hiukan pidempään hämärtyvää Birminghamia ihmettelemässä. Matkalla asemalta kämpille haettiin paikallisesta "grillistä" fish&chipsit mukaan ja leiriydyttiin kaikkine eväinemme alakerran viihtyisään lasikoppiin ison tv:n äärelle Cruftsin lähetystä odottelemaan. Matkakumppaneitakin käytiin pyytämässä mukaan kisastudioomme, mutta yllättäen nämä kai olivat tunteneet olonsa jo hiukan uniseksi ja tehneet ns. olonsa mukavaksi huoneessaan eli vaihtaneet trikoota ylleen, hautaantuneet sänkyihinsä sipsivuorten alle ja katselivat ohjelmaa pienestä matkatv:stään. Tämä oli ainoa ilta, jolloin edes sivuttiin ajatusta pubiinlähdöstä, mutta kun tuloslähetys päättyi ja kömmimme välikerrokseen matkakumppaneita taas moikkaamaan, oli pikku-Suvi jo yllättäen unten mailla, joten se siitä pubireissusta sitten. Uneliaisuus kai tarttui, eivätkä täditkään jaksaneet enää heilua, joten jäi tosiaan lähipubi tällä kertaa käymättä.
Sunnuntai-aamuna koittikin sitten isohko yllätys, kun saimme aamiaiselle pöytäseuraa! Johtuen kai siitä, että huoneet oli luovutettava mieluusti viim. kymmeneltä, ja sitä ennen piti vielä saada viimeisetkin kamppeet pakatuksi. Jättimatkalaukun lainaajalla ei loppujen lopuksi tehnyt tiukkaakaan, mutta kieltämättä huolestutti silti ajatus ylipainosta, semminkään kun kukaan ei ollut ihan varma paljonko se painoraja on. Suvi ja Lea olivat lähdössä jo aiemmalla lennolla kohti Saksaa, ja sitä ennen piti olla vielä vastaanottamassa Winstonia lentokentällä. Meidän piti puolestaan olla lentokentällä vasta viimeistään puoli viiden maissa, joten hypättiin samaan taksiin kimpsuinemme ja kampsuinemme, toivoteltiin osasto enkunomistajille rattoisaa matkaa kohti Saksaa (ja toivoteltiin toivottavasti ei-jälleennäkemistä Frankfurtissa - kun kukaan ei tiennyt siitä mahd. lakosta siellä), jätettiin matkalaukut törkykalliiseen matkatavarasäilytykseen kentälle ja eikun junaan taas kerran ja vähän kiertelemään uusille kulmille Cityssä. Samalla löytyi muuten matkan ensimmäinen ja viimeinen "nettilainaamo" ja pystyi laittamaan väliaikatietoja kotiin koiranhoitajille. Jokusella uudella ostospussukalla vielä "rikastuneena" olikin lopulta aika ajella matkan viimeinen junareissu takaisin kentälle, käydä syömässä itsensä ähkytäyteen kentän ravintolassa, törsätä vihoviimeiset punnat ja pennyt tuliaisnameihin ja matkalukemiseen ja tsekkailla itsemme koneeseen. Matkalaukku painoi "vaan" 21,7 kg... Eli ihan vaatimattomasti vaan reippaat 7kg lisää painoa kertyi reissulla.
Lennot olivat tällä kertaa ihan täsmälleen ajoissa, oikeastaan noin varttia etuajassakin. Takaisin Hki-Vantaalla oltiin puoli kahden maissa yöllä, ja matkalaukutkin löysivät kunnialla tiensä takaisin Suomeen. Vielä piti tehdä mutka Seutulaan autoa hakemaan, pudottaa Niina kyydistä Kontulassa ja huristella autiota moottoritietä pitkin vihdoinkin kotia kohti jossa loppuillasta asti kahdestaan odotellut koirakaksikko suoritti riehakkaan tervetuloseremonian. Reissu oli hurjan hauska ja mielenkiintoinen, mutta oli ihan mukava tulla kotiinkin. "Home sweet home", sanovat siellä Birminghamissa päin.
Kuvia matkalta:
ACOCK'S GREEN
|
Guesthousemme. |
Tilava "ensuitemme". |
Kevät oli pitkällä |
Tiiltä ja pitsiverhoja |
"Koti"kadultamme |
Katunäkymä asemalta |
Aseman bussipysäkki |
Tiiltä taas vaihteeksi |
Joskus sentään jotain |
BIRMINGHAM CITY
|
|
|
|
|
|
|
|
|